Vedät keuhkosi täyteen savua
katsot tummuvaa iltaa
Kuin yksinäisten ihmisten varjot
huojuvat puut sateen alla
Täällä tuulen ja kuiskausten maassa
pimeyden loputtomuutta
sinä pitkään pelkäät ja varot,
hiljaisuutta ajatusten luona:
Silloin tunnet sen kaiken,
kauas hukkuneet haavet
ihmisten satuttavat huudot
eikä taivas vastauksia anna
Et tiedä minne kulkea
kenelle kertoa
Kuka ymmärtäisi yksinäisen pelot
salaisuudet naamion alla
Puhua itsestään niin,
ettei kuule yhtä itkevää.
Vedät viimeiset savut,
heität sätkän alas parvekkeelta.
Avaat oven,
kysyt, tahdonko kahvia.
Ei, vieläkään en osaa sitä juoda.
Kohautat harteitasi ja naurat,
nikotiini tyhjentää mielesi hetkeksi.
Katson kun heität kengät eteiseen,
katson keveitä harteita
ja kuvittelen niille puoli maailmaa.
Tahdon kertoa sinulle rohkeutesi,
enkelille,
joka näytteli hyvin,
jottei keneenkän muuhun sattuisi.
Omistettu Vilmalle, Saaralle, Martalle ja muutamalle muullekin.
Haaveilija
Hymysi pyörryttää.
Katsoin ulos herätäkseni sinusta.
Pakkanen oli verhonnut aamun valkeaksi.
Ristipuisten ikkunoiden takana
kasvoi taivas oranssista keltaiseen,
valkoisesta siniseen;
Pohjoisten rantojen yllä
pimeän kutistuvalla kaistalla
hukkuivat tähdet valoon
kirkkaina kuin silmäsi.
Hitto vie.
Etkö sinä katoa ajatuksistani
valossakaan.
