Huuto

Tänään muistin miltä tuntuu pelätä naurua.

       Poikaporukka tuli vastaan pitkää käytävää pitkin. Heti kun ne huomasi mut, ne alkoi nauraa, kulki hihittäen ja toisiaan vilkuillen mun ohi ja repes uudestaan nauruun heti mun ohi kuljettuaan.

      ”HOMO!”

      Käännyin katsomaan. Sydän jyskytti kurkussa niin että oli vaikeaa hengittää. Tuttu itseinho ja häpeä täytti koko käytävän. Ajatukset törmäilivät toisiinsa pääni sisällä ja tahdoin räjähtää seinille ja kuolla. Mietin, mitä voisin sanoa tai tehdä ilman, että minut nolattaisiin tai hakattaisiin.

       Mitä ihmettä olisin voinut sanoa noille ihmisille. Selvästikin ne haki toisistaan tukea. Yksi erilainen ja sille nauraminen porukalla on helppo tapa saada itsevarma fiilis. Jos ne vaan tajuais, minkälaista itsensä pettämistä se on. Jos ne vaan tajuais, miten se sattuu johonkin toiseen ihmiseen. Mutta ei ne tajua. Ne ei tajua, koska ne ei ikinä ajattele mitään. Nuo tavalliset, hyvät, tytöistä tykkäävät, mopoilla ajavat, vanhemmat ja isovanhemmat ylpeiksi tekevät pojat.
      Kaikkien täytyy olla samanlaisia, näyttää samalta, uskoa samalla tavalla, rakastaa samalla tavalla. Erilaisia ei tarvitse ymmärtää. Erilaisten pitää piiloutua ja hävetä. Erilaisten pitää elää yksin. Erilaisuus on vaarallista. 

      Nuo ihmiset, jotka eivät tiedä, miltä tuntuu pelätä joka ikistä vastaantulevaa ihmistä. Pelätä niin paljon, että kuolee.