Roosa oli helposti särkyvää lasia: hentojalkainen viinilasi, jonka päälle joku saattoi vahingossa astua, ja joka meni rikki aivan huomaamatta.
Kylä oli pieni kylä pienen kunnan reunalla. Paikalliset sanoivat sitä ensimmäisten tuntureiden kyläksi, koska etelästä päin tultaessa ensimmäiset, tuulen ja pakkasen kaljuunnuttamat tunturit kohosivat taivaanrantaan juuri ennen kylää.
Koulu oli pieni kyläkoulu, sellainen, jonka kaikki oppilaat olivat samanlaisia lapsia samanlaisista perheistä. Erilaisuutta pelättiin, se ei kuulunut tänne. Roosa muisti, miten hänen ollessaan ala-asteella saman kyläkoulun lukiossa oli ollut poika, joka piirteli välitunneilla hevosia ja joka rakasti tanssimista. Tuo poika oli aina yksin. Viimeisen kerran, kun Roosa näki tuon pojan tanssivan, tanssi tämä niin kauniisti, että johonkin syvällä Roosan sisällä sattui. Sitten poika hyppäsi rekan alle. Liikenne maantiellä pysähtyi kahdeksi tunniksi, palokunta siivosi sotkun pois ja kyläläiset ihmettelivät viikon ajan tekopyhä, tietämätön ja osaaottava ilme kasvoillaan, että miksi kukaan nyt noin menee tekemään.
Roosa ei ollut niin kuin tuo poika, hän ei ollut näkyvästi kovin erilainen. Itse asiassa hän tunsi, ettei ollut yhtään kukaan. Ruumis ilman sielua, tyttö ilman persoonaa, varjo ilman ihmistä. Aivan kuin hän olisi yrittänyt kadota, ettei kukaan pääsisi satuttamaan häntä.
Huhtikuinen maanantaiaamu.
Herätyskello pärähti soimaan seitsemältä. Äiti nousi ensimmäisenä ja kolisteli pian kattiloita keittiössä. Roosa rakasti noita aamuhetkiä, kun sai vielä hetken huojua unen ja todellisuuden rajamailla, kuunnella äidin kolistelua ja pikkuveljen kitinää (aina se jaksoi aloittaa aamunsa itkemällä), samalla kun aurinko nousi puisten ikkunanpielten takana. Äidin ääntä Roosa rakasti yli kaiken. Pian äiti tuli keittiöstä, askeleet kulkivat ensin poikien huoneeseen.
"Pojat ylös! Herätys!"
Sitten äiti tuli Roosan huoneen ovelle, koputti ja aukaisi oven. Hän jäi seisomaan ovelle huomatessaan että Roosa oli jo hereillä. Roosa katsoi äitiään, jonka kasvot auringon valo kehysti. Äidin vaaleanruskeat, harmaantuneet hiukset olivat vielä auki ja sekaisin. Äiti oli kaunis. Äidin katse ymmärsi jotain, mitä kukaan muu ei ymmärtänyt.
Roosa rakasti äitiä.
Koulua Roosa vihasi.
Joillekin koulu oli mahdollisuus, joillekin se oli catwalk ja muotinäytös, joillekin jalkapallokenttä, sählymailoja ja omien rajojen rikkomista. Roosalle se oli jatkuvaa häpeää ja pelkoa. Häpeää ja pelkoa, joka tarttui kiinni ihoon ja josta ei päässyt eroon, joka seurasi kaikkialle ja jolla oli pitkä muisti ihmisten silmissä, omissa askelissa, luokkien kuluneissa pulpeteissa, pukuhuoneessa ennen liikuntatuntia, juoksuradalla ja liikuntasalin kovassa lattiassa.
Roosa oli oli oppinut pelkäämään jokaista vastaan tulevaa ihmistä. Hän inhosi julkisia paikkoja, hän vihasi vaateliikkeitä ja kauppakeskuksia, hän näki painajaisia koulun käytävistä. Kun tottuu osoitteluun ja nauruun, kasvaa maailmaan, jossa joka ikinen ihminen on vihollinen. Syntyy tappava yksinäisyyden ja pelon kierre, josta ei pääse pois.
Toisaalta on väärin sanoa, että Roosa olisi tippunut kierteeseen. Kierre oli rakennettu Roosan ympärille. Yläastelaisteikäisten maailmassa oma status saatiin lyömällä muita. Otetaan joku erilainen, joku heikompi tai puolustuskyvytön, ja testataan, miten se reagoi ärsykkeisiin. Jos kohteen reaktio on outo tai kohde vetäytyy tai säikähtää, niin pian kaikki tietävät, että kohde on helppo tapa kohottaa omaa sosiaalista statusta. Ylimpänä pikkukylien teinien universumissa ovat suosituimmat ja julmimmat.
Roosan kiusaaminen oli alkanut varhain. Se oli alkanut jo silloin, kun hän vasta opetteli kirjoittamaan. Kukaan ei osannut puuttua siihen, ja Roosa ajatteli, ettei siihen voinutkaan puuttua.
Bussiin noustiin maantien varresta, ja se jätti koulun pihaan. Aamuisin Roosa istui tien varressa, tähyili horisonttiin ja toivoi, ettei bussi saapuisi. Vaikka hän tiesi, ettei ikinä pääsisi täältä pois käymättä koulua loppuun, kiusaus jäädä kotiin oli joka aamu valtava. Se tuntui ihanalta vaihtoehdolta.
Roosa oli rakastunut yhden kerran elämässään. Kasiluokalla viereisessä pulpetissa oli istunut poika, jonka silmät olivat kauniit, ja joka katseli joka tunti ulos pyöritellen kynää käsissään. Jollain oudolla tavalla Roosa löysi elämälleen tarkoituksen tuosta käsittämättömän kauniista ihmisestä.
Eräs Roosan kiusaajista huomasi haaveilevat katseet ja sen, ettei Roosa koskaan uskaltanut puhua pojalle. Hänen itsetuntonsa oli siihen yksinkertaisesti liian huono - hän ei pitänyt itseään tarpeeksi hyvänä ihmisenä maailman kauneimmalle pojalle. Kiusaaja sai mahtavan tilaisuuden lyödä Roosaa julmimmalla mahdollisella tavalla: hän alkoi kulkea pojan kanssa ja kahden viikon päästä maailman kaunein poika seurusteli sen tytön kanssa, jonka vuoksi Roosa oli yrittänyt tappaa itsensä.
Tarkoitus oli harhaa. Roosa ei uskonut enää tarkoitukseen, siihen, että hänen elämällään voisi vielä joskus olla joku merkitys.
Ensimmäinen tunti oli matikkaa. Roosa kulki koulussa käytävien reunoja pitkin ja yritti vältellä katseita. Hänen koulupäivänsä olivat ulkopuolisin silmin katsottuna vain hiljaisia ja tylsiä, mutta todellisuudessa ne olivat varjojen ja ihmisten pakenemista.
Ensimmäinen tunti meni hyvin ja toisella tunnilla oli liikuntaa. Tuona päivänä ongelmat alkoivat ensimmäisellä välitunnilla. Roosa käveli matikan luokasta aulan kautta ulos ja pukuhuonetta kohti.
Tytöt seisoivat pukuhuoneen oven ympärillä. Roosa yritti muuttua niin pieneksi kuin mahdollista, ja käveli puolijuoksua sisään pukuhuoneeseen.
Roosa viivytteli. Hän vaihtoi vaatteet hitaasti ja rukoili, että tytöt olisivat menneet pois kun hän astuisi ovesta ulos. Häntä itketti.
Hän jätti laukun ja pyyhkeen penkille ja käveli ovelle. Hän avasi oven.
Tytöt seisoivat ringissä oven edessä. Pakokauhu humahti Roosan päähän, joku kuristi kurkkua ja näkökenttä sumeni. Häntä oksetti ja huimasi.
Roosa yritti kävellä nopeasti ohi, turhaan. Joku työnsi jalan eteen. Epätasapaino. Maailma kaatui, kaikki pimeni ja jostain kuului pelottavaa naurua. Joka paikassa oli vain lehtiä ja multaa ja pahoja sanoja ja katseita.
Roosa nousi nopeasti ylös. Hän yritti juosta pois, mutta yksi tytöistä tarttui hänen paitaansa kiinni ja veti hänet takaisin ringin keskelle.
Rinki tiivistyi Roosan ympärille. Hän tunsi katseet iholla ja haistoi jonkun hajuveden. Yksi tytöistä tönäisi Roosaa ja huusi jotain. Toinen löi. Kolmas tarttui Roosan reppuun ja heitti sen lätäkköön.
Repun mukana lätäkköön lensi Roosan ihmisyys. Miten joku saattoi tehdä noin? Miksi kukaan ei estänyt sitä? Miksi? Roosasta tuntui, niin kuin usein ennenkin, ettei hän oikeastaan ollut enää olemassa. Hän ei ollut enää ihminen. Luulisi, että se oli pahinta, mitä kenellekään voi tapahtua, mutta ei. Pahinta oli se, että Roosan sisällä kaikki suli helvetilliseksi pimeydeksi, eivätkä sanat mahtuneet ulos huulien välistä. Pahinta oli toimintakyvyttömyys. Pahinta oli sekavuus. Pahinta oli avuttomuus. Roosa seisoi, katsoi tyttöjä räpytellen silmiään ja raapien itseään.
Ja se nauru. Se saatanallinen nauru. Siinä oli kaikki pahuus mitä oli ikinä ollut olemassa. Siinä oli alistuminen ja epätoivo.
Roosa tunsi itsensä ällöttäväksi kasaksi, joka ei osannut puhua, ja jonka pitäisi tappaa itsensä ja sytyttää itsensä tuleen. Hän juoksi pois. Juoksi. Ja juoksi. Ja juoksi. Ja juoksi. Ja juoksi.
Ja juoksi.
Juoksi vielä lujempaa.
Juoksi vielä kovempaa.
Eikä pysähtynyt ennen kuin keltaisessa talossa järven rannalla siinä pienessä huoneessa missä hän asui, eikä sielläkään tuntenut olevansa kunnolla olemassa. Itkukaan ei tullut kunnolla, se oli sekavaa nyyhkytystä sekavien ajatusten seassa.
Ihminen on hyvä nöyryyttämään toistaan.
Pahapahapaha.
Helvetti.
Revin kohta pääni irti ja heitän sen järveen.
En jaksa.
Auttakaa.
Äiti ajoi kotipihaan, jätti auton tallin eteen ja käveli pihan poikki taloa kohti. Hän huomasi portaiden edessä lojuvan repun ja nosti sen maasta. Roosan reppu, ja aivan täynnä kuraa. Miksi se tyttö on reppunsa tähän jättänyt?
Äiti käveli portaat ylös kuistille ja huomasi että ovi oli auki. Kenenkään ei pitäisi olla kotona tähän aikaan päivästä, hän ajatteli. Roosan kengät lojuivat eteisessä, toinen keskellä lattiaa ja toinen potkaistuna kaapin päälle.
Äiti käveli Roosan huoneen ovelle ja kuunteli. Sisältä kuului raskas hengitys. Hän avasi huoneen oven.
Roosa istui nurkassa ja tärisi. Äiti jäi seisomaan ovelle hämmentyneenä.
"Roosa!"
Tyttö hätkähti, pyyhki silmiään ja alkoi selata englannin kirjaa.
"Mitä on tapahtunut?"
Roosa pudisteli päätään ja luki kirjasta sanoja, joiden merkityksestä hän ei saanut mitään selvää.
"Sano. Nyt."
Roosa mutisi että hänen pitää käydä vessassa. Hän juoksi sinne, istui siellä muutaman sekavan minuutin ja käveli sitten nopeasti keittiöön. Äiti seurasi häntä.
"Älä kulje mun perässä, kaikki on ihan ookoo!"
Äiti jatkoi seuraamista ja tarttui Roosaa hartioista.
"Istu nyt alas!"
Hän painoi Roosan tuoliin kiinni ja istui itse viereen käsi hänen hartioillaan.
"Ja ala kertoa. Mikä nyt on mennyt niin pahasti pieleen?"
Jossain vaiheessa ihminen hajoaa. Mitään ei voi kestää loputtomasti.
Vuosikymmenen ajan hitaasti rakennettu, neljän valtameren vesimassaa pidellyt pato murtui aivan odottamatta, vaikka insinöörit olivat suunnitelleet sen kestämään vuosisadan.
Roosan yhtäkkinen pelko ja raivo alkoi vatsasta ja levisi kaikkialle, käsiin jotka alkoivat repiä hiuksia, jalkoihin jotka potkivat niin että pöytä kaatui.
Pato murtui ja vesimassat vyöryivät laaksoihin ja joen uomiin, repivät taloja ja kaupunkeja ja metsiä mennessään.
Kaikki maailmankaikkeudet kaatuivat, pimeys poltti tietään ihon läpi. Itku voimistui huudoksi, huuto nousi keittiön lattialta kattoon ja kimpoili ikkunoista ulos. Miksi? Miksi taas? Miksi ei saisi vain kuolla?
Äiti oli voimaton. Elämäänsä kyllästynyt tyttö painaa paljon. Niin paljon, että yksi äiti jaksaa juuri ja juuri kantaa nukkumaan, peitellä ja jäädä viereen istumaan, toivoa, että jonain päivänä olisi valkeus.
Seuraavana aamuna äiti tuli Roosan mukana kouluun. Roosa ei olisi tahtonut: hän yritti selittää omaa väsymystään, kokeita ja stressiä.
Ilma oli sateisen yön jälkeen kostea. Pihalla tuoksui märkä havumetsä. Taivas oli puolipilvessä, auringonvalo siivilöityi pieninä kaistaleina metsien ja peltojen ylle. Auton katolle ropisi vettä. Äiti käynnisti auton, peruutti pihasta tielle ja ajoi kylää kohti. Roosa istui hiljaa ja seurasi katseellaan pisaraa. Se liukui tuulilasin reunaa kohti, välillä hitaammin, välillä nopeammin, putosi sitten laidan yli ja hajosi ilmavirtaan. Roosakin olisi tahtonut: maksanut mitä tahansa voidakseen muuttua vesipisaraksi, joka noin vain saa hajota ja kadota.
Roosa tunsi miten äiti etsi sanoja. Hän kuuli äidin ahdistuksen vaimeana sykkeenä ja sormien naputuksena rattia vasten. Hän näki äidin kysymykset katseessa, joka etsiytyi Roosaan päin, palasi sitten tielle ja vilkuili jatkuvasti Roosaa.
"Hei."
"No hei hei", Roosa vastasi.
Hiljaisuus.
"Minä laittaisin sinut kaupunkiin kouluun. Sinähän pääset yläasteelta nyt keväällä."
Lisää hiljaisuutta.
"Mutta... se on... vähän vaikeaa."
Roosa huokaisi, eikä halunnut katsoa äitiä, vaikka tiesi, ettei se ollut hänen syytään.
Roosa tiesi, miksi ei. Koska siihen ei ollut varaa. Hän tiesi, että äiti ei olisi tahtonut sanoa sitä ääneen, koska hän ei tahtonut satuttaa omaa tytärtään. Mutta niin asia vain oli. Vuokra ainakin kaksisataa kuussa, ruoka sataviisikymmentä, ihan vähintään, kirjat, kulkemiset, kaikki. Ei sellaiseen ollut varaa tällä perheellä ja yksinhuoltajaäidin surkealla palkalla.
Kanslia oli suurin kulissi ja vitsi, mitä Roosa tiesi. Se oli vääryyden, sortamisen ja näennäisen sovittelun temppeli. Tänään äiti istui siellä hänen kanssaan ensimmäistä kertaa.
Vaaleahiuksinen miesopettaja avasi oven hymyillen. Sisällä istui Anna, yksi niistä tytöistä, joista Roosa näki öisin painajaisia, sekä Annan äiti.
Opettaja alkoi puhua.
"Olen kuullut, että tytöillä on ollut pieniä erimielisyyksiä."
Roosan sisällä syttyi raivo ja pelko. Mitä helvettiä tuo mies juuri sanoi?
"Tuolla koulun pihalla oli kuulemma ollut joku pieni tappelukin. Minusta olisi tärkeää, että voisimme nyt keskustella siitä, miksi tytöt kiusaavat toisiaan."
Roosa kuunteli sanoja eikä saanut niistä kiinni. Ne kaikki lensivät hänen ohitseen eikä hän osannut sanoa mitään. Ajatuksia hänellä oli, ajatuksia joilla olisi voinut muuttaa koko maailman, mutta kun ne olisi pitänyt sanoa ääneen jollekin toiselle, ne muuttuivat sekaviksi ja epämääräiseksi sotkuksi. Anna katsoi häntä ilmeellä, jonka Roosa itse ainoana ihmisenä huoneessa osasi tulkita. Se ilme oli näennäinen hymy, jonka takana oli valtava vahingonilo.
Roosa havahtui. Opettaja oli saanut yksinpuhelunsa päätökseen.
"Nämä ovat näitä murrosikäisten riitoja. Kyllä se tästä selviintyy. Eikö niin tytöt?"
Anna hymyili leveästi. Annan äiti hymyili, nyökytteli ja katsoi Roosaa. Roosa katsoi äitiään. Äiti katsoi jalkojaan ja Roosa pidätteli itkua.
Kaikki mureni jälleen pieniksi palasiksi. Jotain typerää toivoa siitä, että kukaan täällä ymmärtäisi, miten Roosaan sattui, oli turha elätellä. Roosa olisi tahtonut vain ymmärrystä. Vilpittömästi ja ainoastaan vain sitä. Mutta joidenkin ihmisten oli näköjään mahdotonta edes yrittää ymmärtää muita, vaikka Roosa niin paljon halusi uskoa hyvään.
Roosa olisi tahtonut kertoa jokaiselle, miten paljon häntä satutti se, että kaikki pahuus oli näkymätöntä, kertoa sen, miten vihaiseksi hän tuli siitä, ja sen, kuinka surullista oli olla vihainen. Hän olisi tahtonut myös näyttää, miten paljon ihmisiä kuoli ymmärtämättömyyteen ja mustavalkoisuuteen. Mutta hän ei osannut puhua sanoilla, joita olisivat ymmärtäneet ne, jotka nauroivat tai tuomitsivat siksi, että toinen ei ollut samanlainen.
Tänään on tiistai, elokuun 10. päivä. Huomenna on keskiviikko, elokuun 11. päivä, ensimmäinen koulupäivä. Ilmoitus lukiopaikoista on tullut muutamaa viikkoa aiemmin. Kaupungin lukioon Roosa ei olisi edes päässyt.
Äiti ja lapsi istuvat talon edessä portailla. Lapsi nojaa päätään äidin syliin, äiti laulaa. Hiljaa, niin että vain sylissään lepäävä kuulee laulun. Laulu loppuu.
"Huomenna minä en kuole."
"Et kuolekaan, rakas. Minä olen tässä."
Äiti siunaa lastaan, lapsi siunaa äitiään. Talo vaaran rinteellä nukahtaa hiljaiseen uneen. Yö on valkoinen, järvi tyyni. Unet keveitä, kaikesta tulevasta tietämättömiä.
Musiikki: Zen Café - Ihminen
