Kesken

olet
olen
kesken

odottamatta
uusi todellisuus
uni

kosketan
muistan
kaipaan

sanoja
pitkää hiljaisuutta
varjoja ikkunassa

kosketanko
liian pian
pakenetko

Novelli: Korso

Korso

Äiti järjesteli maailman kategorioihin ja romahti jokaisen pienenkin asian muuttuessa. En koskaan tahtonut olla kuin äiti, vaan päinvastoin ihailin ihmisiä, jotka eivät tarvinneet lupaa saapumiseen ja lähtemiseen.
            Artturi ei välittänyt. Toisaalta Artturi ei kuullut. Artturi ei itkenyt. Toisaalta Artturilla ei ollut ketään, kenelle itkeä.
            Isä oli mies. Se piti jääkaapin ovessa vuoden 95 lätkäjulistetta merkkinä siitä, mitä se itse oli ja ihaili. Ennen kaikkea juliste oli kuitenkin muistutus minulle. Isän maailmaan ei mahtunut mitään sellaista, mitä se ei ymmärtänyt. Ei se koskaan minua lyönyt, nyrkeillä, mutta sanoilla kyllä. Kun olin kymmenen, se repi belieber-posterin alas mun huoneen seinältä, huusi, ettei tehnyt poikaa siksi, että siitä kasvaisi pitkätukkaisia laulajia nuoleva hintti, istui neljä tuntia saunassa eikä puhunut mulle viikkoon. Kun olin yksitoista ja viidennellä luokalla, tiesin, mitä on häpeä.



Mun maailma on valmis.
            Minulla on merkitys. Se on kuva, ihmisen kuva, normi. Sen on määrittänyt maailma ympärilläni ja se määrittää minut. Siksi minäkin olen valmis. Tiedän, mitä minun pitäisi olla. Tiedän, mitä tahdon olla.
            Mutta niin harvoin katson itseäni silmiin.
            Joinain öinä itken. En myönnä, mutta tunnen, tunnen liikaa. Pakenen, mutta en pääse pakoon. Totuus on minussa, mutta vain ilman sitä olen se ihminen, joka tahdon olla. Jos totuus paljastuu, en saa olla olemassa.



Helsinki on ääni ja valonpilke. Stadi on virtsanhajuinen tunneli, kaarteissa ulvovia sporia, penis vessan seinässä ja kännissä huutavia kakaroita pysäkillä. Pääkaupunki on jugendia ja nopeasti kipittäviä salkkuihmisiä.
            Asema on suuria kivikaaria ja kaikuvia askelia. Junat ovat ihmismassoja kuljettavia metallilaatikoita ja elokuvan kohtaus, jossa rakastuneet kohtaavat ja katoavat.
            Näen pojan ensimmäisen kerran Linnunlaulussa. Noora ja kaverit dokaavat kalliolla, kun takkutukkainen brunette ilmestyy paikalle kuin enkeli profeetan näyssä. Enkelillä on farkkuhaalarit ja tähtisilmät. Se ei katso minua, se ei välitä.
            Noora sanoo poikaa Artturiksi. Ajattelen, miltä Noora ja Artturi näyttäisivät yhdessä, ja jostain syystä pelkään ajatusta. Mietin, kummalle olisin kateellinen, ja katkaisen ajatuksen, ennen kuin se on valmis.
            Katson aina kun se ei katso. Käsivarsien verisuonet. Takaraivo. Pörröhiukset. Tuijotan kehon pieniä osia kuin tyhmä lapsi. Tahdon kuljettaa mun sormia pitkin sen ihoa. Kun kuljen sen vieressä, tuntuu, kuin me olisimme elokuvaa jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. Kuvittelen, miten nostaisin käden sen ympärille. Miten kadut katsoisivat meitä.
            Todellisuus räjähtää ja rohkeus katoaa. En voi koskaan olla elokuvan poika. Kipu vihloo päässä. Ihmiset kadulla tönivät toisiaan. Mies juoksee laukkujen kanssa liikennevaloihin ja jää melkein auton alle.



Onko sulla Onni jo tyttöystävää? Ai, no kyllä naisia lukionkin jälkeen ehtii. Muijat odottaa. Sä oot kunno mies, niin sä tarvit myös kunnon naisen.
            Entä se Noora? Tehän ootte yhdessä?



Pidän kiinni kädestä, se on lämmin, se tuntuu kesältä. Kuva välähtää nopeasti, nopeasti lyön sen pois, se ei saanut olla totta.
            Mitä sä teet, Artturi kysyy, minä en osaa vastata. Oon väistänyt valoa pitkään, sanon, enkä uskalla enää tulla varjoista pois. Sori, mun pitää mennä.
            K-juna Keravalle, kuuluttaa harmaa miesääni. Askelet tihenevät ja valo tihkuu lämpiminä säteinä t-paidan läpi. Pelkään, että joku vastaan kävelevistä ihmisistä näkee sen.
            En katso taakse, kävelen pois. En ole poika, joka leikkii toisen pojan hiuksilla.
            Ei minuun satu.
            Ei satu.
            En kaipaa.



Isälle Noora oli viimeinen mahdollisuus. Nooran vanhemmille minä olin yksi Nooran oudoista kavereista, joihin ei tarvinnut kiinnittää sen kummempaa huomiota. Koulussa Noora ja Onni olivat epäselvin kuvio ja hämärin pari, ja tavallaan nautin siitä. Rakastin Nooraa. En ollut elossa ilman Nooraa.
            Yläasteella oli meikkaava kukkapaitapoika, joka uskoi, että jokainen sai olla sellainen kuin on. Kun poliisit ja rehtorit myöhemmin selvittivät pahoinpitelyä, ymmärsin, että roolit suojelivat minua. Kukaan ei tajunnut minua ja Nooraa, mutta se ei ollut olennaista. Noora oli kilpi.



Olin piirtänyt paperiin talon, jota reunustivat puut ja auringonsäteet. Marjut kysyi minulta, kuka talossa asui. "Siellä asuu noi kaksi ihmistä", vastasin viisivuotiaan vilpittömällä äänellä, "ja ne rakastaa toisiaan." Marjut katsoi paperia ja nauroi, olinko unohtanut jotain?
            "Kumpi on mies ja kumpi nainen?" se kysyi. En ollut ajatellut sitä. Ne olivat kaksi ihmistä ja tykkäsivät toisistaan. Miten viisivuotias olisi osannut selittää sen nelikymppiselle tarhatädille?
            On ilta Vantaalla. Kerrostalot ikkunan takana ovat kaikki eri värisiä ja aurinko laskee niiden sivulle. Nooralla on käty ja me istutaan olohuoneessa ikkunalaudalla. Piirrän taloa. Noora katsoo silmiään räpäyttämättä luonnoslehtiötä ja kynää. Ei se mitään kysy, silti alan kertoa. Kerron toisen maailman,
            Nukkua samassa sängyssä joka yö. Uniset silmät. Ketsuppia vaatteissa ja pöydällä. Lätäkköpäivä ulkona.
            Noora nauraa, nauraa niin paljon, että sen silmät valuvat vettä.
            "Ja auringonlasku ja hääpäivä. Kyrpä, etkö tajua, ettei tuollaisia asioita ole. Täällä kaikki haluaa seksiä ja ison egon."
            Yritän sanoa jotain, mutta lause on kadonnut.



Hiekkaa ja vettä. Sääilmiö. Muisto kaukaa, ajatusten vääristämä kuva. Älä luota siihen, minkä olet luonut ja tuhonnut liian monta kertaa.
            He huutavat kovaa, eivät kuule toisiaan äänten yli. Älä pysähdy.
            Näin unta, jossa ihmisten rakentamat kaupungit tuhoutuivat. Ensimmäisen aallon jälkeen raunioista nousi puistoja ja taloja, ihmisten ja lasten ääniä, mutta kun vesi saapui uudestaan ja uudestaan, rakennuksia kohosi teiden varteen aina harvemmin.
            En ole rakentanut, enää. Sade menee ohi, hiekka hajoaa vedessä.



Muistin tytön pitkään. Muistin mustat, meikatut silmät, joita yritin juosta karkuun, paniikki, en juossut, jalat eivät toimineet, näin edessä veden jossa en osaisi uida, yritinkö todistaa itselleni toisin?
            Valot huusivat, ilma muuttui raskaaksi, polttavaa kipua rintakehässä, tissit kaulaa vasten.
            Näyttele. Yritä edes. Ole mies. Huulet repivät toisiaan, toisen ihmisen syljen maku, subbari lyö korvat rikki, vai onko se mun sydän, en tiedä.
            Juoksin ulos. Katuvalon alla satoi räntää. Oksensin asfaltille.



Faija rutistaa kaljatölkin kasaan, heittää sillä telkkaria, huutaa Isakille. Poika ruudussa ei vastaa, isä kääntyy huutamaan mulle. Saatanan hintti, miksi yrität olla erilainen, miksi te teette tästä maailmasta kuraa, miksi mies ei voi olla mies niin kuin ennen.
            Isä on aina elänyt vihasta, jota en ole ymmärtänyt. Se on padonnut sisäänsä jotain, epäonnistumista tai pettymystä, ja purkanut sitä ihmisiin, jotka ovat olleet tarpeeksi lähellä satutettaviksi.
            Joinan hetkinä tahdon nähdä isän maailman. Tahdon nähdä sen, koska en ymmärrä sitä. Sen keskellä kulkee korkea muuri, joka jakaa hyvän ja pahan, terveen ja sairaan, sen, minkä saa nähdä, ja sen, mikä täytyy peittää.
            Olen aina tiennyt, etten voi purkaa muuria, jos en ymmärrä, miksi se rakennettiin. Ja vaikka kuinka yritän nähdä, en ole ikinä tarpeeksi vahva. Kaksi maailmaa voivat kohdata vain, jos molemmat tulevat toisiaan vastaan.
            Olen itkenyt enemmän kuin kukaan voisi uskoa. Tahdon, että isä ymmärtäisi, istuisi vieressä, kuuntelisi. Ei isän olisi pakko minua edes hyväksyä, kohdata vain.
            Isän vihassa pahinta ei ole pelko. Pahinta on riittämättömyys.
            Telkkarissa Isak ja Even polttavat pilveä ja pussaavat. Mä en ehtinyt sammuttaa sitä. Isä ehti näkemään.
            Suljen huutavan äänen pois, äänen joka kertoo siitä millainen pettymys olen, äänen, jota aina pelkäsin ja piilouduin. Seison hiljaa paikoillani. Hämärä huone keinuu kuin laiva kevyessä aallokossa.
            "Jotkut vanhemmat ovat olemassa lapsiaan varten. Äiti oli."
            Isä hiljenee äkkiä enkä anna sen hätääntyneen ilmeen satuttaa mua. Otan takin ja askin ja kävelen ulos.
            Ovi sulkeutuu. Kukaan ei huuda. Ulkona paistaa aurinko. On kevät.



Artturin huulet olivat pehmeä, kostea maailma. Se maailma maistui siniseltä röökiltä ja purkalta. Artturin laiha vartalo oli painava, iho lämmin. Monen pitkän minuutin ajan mun kädet eivät tienneet, missä niiden olisi pitänyt olla, sitten ne löysivät Artturin takkuhiukset. Pörröpää. Mun oma pörröpää yhden hetken, jota kukaan ei voisi ottaa minulta pois.
            Aika lähellä toista ihmistä.
            Hengitys.
            Sanat.
            Autojen äänet ulkona. Pimeä.
            En ollut varma, milloin nukahdin. Unen ympärillä pyöri pelkoa, häpeää, surua. Mitä tahdoin? Mistä elämä jatkuisi nyt? En itkenyt, en itkisi enää, Artturi ei itkenyt koskaan.
            Kun Artturi nukkui lakanoihin sotkeutuneena, mietin ihmisiä. Mietin, miten kertoisin väkivallasta, joka ei ole väkivaltaa, siitä, miten pelkään ja häpeän itseäni, koska muut eivät sietäneet värejä. Jos totuus paljastuu, en saa olla olemassa.
            Tahdon vain olla. Kaikki, mitä tahdon, on olla olemassa kuin kuka tahansa muu, tänään nyt. Tahdon tuntea, koskettaa ja muistaa kuin ihminen.



Usein sanon, että en koskaan tarvinnut äitiä. Yhtä usein jätän sanomatta sen, että mulla on aina ollut äitiä ikävä. Molemmat ovat totta. Olen selvinnyt kaikesta, mistä mun on pitänyt selvitä. Vaikeampaa on myöntää, että selviytyminen olisi ollut helpompaa, jos en olisi ollut niin yksin.
            Äitiä en ole nähnyt yhdeksään vuoteen. Ehkä äitiä ei ole, tai ehkä se on taivaassa, jossa on pelikoneita ja luomukahvia ja keinutuoleja. Toivottavasti taivaassa, tai edes jossain, koska mä haluaisin nähdä sen vielä kerran ja kysyä siltä, kuka mä olen.



Mun maailma ei ole enää valmis. Yhtäkkiä se on hengästyttävä kokoelma kuvia. Yhtäkkiä kaikki on toisin.
            Mä katson aurinkoa. Ja mä katson Artturia. Ja mä katson Aurinkoa ja Artturia ja ehkä ne on mulle sama asia.
            Junan kiihdyttäessä pois asemalta parvi puluja lehahtaa lentoon asemalaiturilta. Painan kasvoni lasiin nähdäkseni vielä kerran. Näen kasvot viistossa auringonvalossa. Asema ja laiturilla seisova poika katoavat näkyvistä, ja hetken ajan tuntuu siltä, että Artturi itki.
            Tämä on Human Zoo, tämä on koti ja painajainen samassa sanassa, tämä on sademetsä. Junat kulkevat täällä lujaa, täällä ihmiset ovat ohjuksia ja muurahaisia ja tienviittoja. Olen Onni, olen seitsemäntoista, asun elämän laidalla Korsossa. Enkä enää tiedä, kuka olen. En ehkä ole koskaan tiennyt.