Joka ilta kuvittelen vierelleni toisen ihmisen, joka ymmärtäisi, miksi pimeys ja hiljaisuus repii sielun ja korvat rikki. Jonkun jonka hengityksen turvalliseen rytmiin voisi nukahtaa. Mutta minulla on vain peitto ja tyynyt. Ja sisälläni miljoona maailmankaikkeutta.
Vaikka rukoilen ihmettä, en tiedä uskaltaisinko ottaa sitä vastaan. Kun on kuullut tarpeeksi monta kertaa, ettei ymmärrä tarpeeksi, ei tahdo ymmärtää enää mitään. Ei uskalla enää elää. Ei uskalla rakastua eikä luottaa. Silti ihminen on luotu rakastamaan.
