Sotaanlähtö

 Kevät.


Maailmalta kantautuu uutisia selkkauksista, liikekannallepanoista ja konflikteista. Sitten, eräänä kevään päivänä, saapuu uutinen, jota on odotettu: Sota on alkanut! Kadut ovat täynnä hurraavia ja laulavia ihmisiä, kun sotilaat kokoontuvat asemille lähtöä varten.

Joku ei kuitenkaan hurraa eikä laula. Hän katselee kaikkea sivusta, varjoista päin ja pudistelee päätään. Olenko ainoa joka muistaa? Ainoa joka muistaa kaduilla mätänevät ruumiit, itkun ja huudon, sen räjähdystä seuraavan hiljaisuuden kun kuolema saapuu? Ainoa?

Miehet roikkuvat junan ikkunoista ja ovista kuin rypäleet, he laulavat ja nauravat. Juna kolistelee rintamaa kohti, ja kaukaa kuuluvat räjähdykset ovat vain pientä sähkövirtaa ilmassa (kuin syksyn ensimmäinen ukkonen.)

S o t a ! Alussa sihisevä ja jännittävä äss, lopussa lyhyt tee ja aa, jotka päättävät tarinan sankareista. Mikä seikkailu!

















Minä sanoin hiljaa kuolema,
pitkään ja kolmella koolla,
joka tavu täynnä seikkailua,
       ja ruudinkäryä
    ja jännitystä
 ja juoksua,

Minä sanoin hiljaa kuolema




Minä kuiskasin hiljaa kuolema,
  vapisten ja kahdella koolla;
 ja joku toinenkin huusi että kuolema -
Edessä räjähdyksiä
               ja ruumiita
           ja kauhun,
                 helvetin
                huutoja -

Minä kuiskasin hiljaa kuolema




Minä vaikeroin hiljaa "kuolema",
hiljaa ja yhdellä koolla:

vain kysymyksiä,
ei vastauksia
ja ympärillä kaikki kuoleva

Minä vaikeroin hiljaa kuolema
täällä helvetin taivaan porteilla




Kun rintamia purettiin,
oli sota hävittänyt jo kaiken:
Vanhemmat kulkivat kaduilla etsien lapsiaan,
lapset vanhempiaan,
turhaan.
Kukaan ei edes huomannut sitä,
kun tykkien tuli sammui ja räjähdykset päättyivät,
sillä rauhakin toi mukanaan vain surua ja katkeruutta.
Junat kuljettivat kuolleita rintamalta kuin teuraseläimiä tehtaalta,
eikä kukaan oikein tiennyt, oliko itsekään enää elossa vai ei (helvetin rajaa ei enää ollut.)

Ja silti kaikki unohtuu.

Nopeasti.

Liian nopeasti.

Aamen.

Järkytyin kerran pahasti, kun eräs ystäväni sanoi minulle odottavansa sitä päivää kun sota alkaa. Kysyin häneltä: "Miksi?" ja "Mikä sota?"
"Siksi, että se ois niin jännitävää, ja en tiedä, joku sota vain."

Hyvä ihmislapsi.

Muutamia päiviä myöhemmin kuuntelin, kun yhdeksänkymmenvuotias nainen kertoi sodasta ja miehestään, joka katosi rintamalle eikä koskaan tullut takaisin. Tuo sama ystäväni ei ollut tuolloin kuuntelemassa. Minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt.

Kaikki unohtuu.

Liian nopeasti.

Aamen.