Tunnelmia

Tänään pysähdyin katsomaan ikkunasta ulos - ja ajattelemaan vähän. Ja niin kuin aina, kulkeutuivat ajatukseni rakkauteen, omaan paikkaani sekavassa maailmassa ja hiljaiseen kysymykseen: Saisinko minä koskaan rakastaa ketään niin kuin haluaisin? Vaivuin pienoiseen itsesääliin ja yritin paeta sitä kertomalla itselleni kivenkovia faktoja yliarvostetusta rakkaudesta.
        Sitten se maailman söpöin käveli ohi ja katsoi minua. Varmaankin se mietti, mitä minä mietin. Ja taas olin pohjalla, maailman kauheimman ja ihanimman kuilun pohjalla, enkä jaksanut edes yrittää nousta enää ylös. Jäin katselemaan, kun pellavapää käveli kadun vartta kaupunkia kohti, mietin miltä sen silmät mahtaisivat näyttää nenänpään etäisyydellä omistani, kuvittelin miten lämmin sen käsi olisi omassa kädessä.





Herätys



Kun katson taivaalle
valkoinen on harmaata,
alhaalla täällä
koko maailma suurta varjoa
Näen katujen täyttyvän ihmisistä
ja kuulen kaikki ne äänet;
kiskojen laulu
askelten rytmi
moottorin melodia
linnun ja lapsen huuto

enkeleitä kaduilla vilkuttamassa

Taivaan äiti,
ehkä minulla vielä joskus on joku
joku toinen ihminen
yhtä pieni kuin minäkin
jota rakastan niin paljon
että unohdan vihata itseäni

Aamuhetki



Uniset varjot
ja kokoon käpertyneitä kaksi.
Anna lämmössäsi minulle
koko maailma anteeksi.

It's a human zoo

Kaupunki katsoo minua
Sillä on lasten ja ihmisten silmät

Tiet kulkevat punakeltaisina virtoina

Taivaanrantaa ei pimeydestä kuule

Ihmiset kulkevat omia askeliaan

nopeasti ja välittämättä,

pakoon räntää itkevää aamua

Punaisina sinisinä valkoisina tähtinä

nousee kaupunki pimeyteen

sinne missä virrat kohtaavat

Avaa silmät ja nosta purjeet

pimeään heräävä kansa:

Uusi ****n päivä

Joen varressa
asfaltista kasvava harmaa asuntola


Tupakansavuisia teinejä
polkemassa aamyhdeksältä
siltojen yli lukiolle
tunnin tai pari myöhässä

Kaksi vanhaa mummoa
ja sataseitsemänkymmentäkaksi kissaa
(kolmas kuoli eilen)

Kiroileva juoppo
polttamassa tupakantumppeja rapussa
Nyt se löysi roskiksesta pizzaa


Niin monta tarinaa
kuin pieni maailma
Betoniin ikuistettu ajatus
"all you need is love"
- ei tarpeeksi kallis
ollakseen taidetta

Ja ikkunat auki joka suuntaan
sanoen lämpimästi
tervetuloa

Astun ovesta
kaikkialle puhaltavaan kylmyyteen
Autojen ikkunoista ei näe
ja puut ovat riisutuneet alasti
paikoilleen jäätyviksi korsiksi

maailman laidalla tuulee


Tuulessa tyhjällä kadulla
kaksi vanhaa pummia
Miehellä sotkuinen parta
ja äänensä kadottanut nainen
  vuosisadan rakkaustarina
Kadulta löytynyt kolikko
ja kaksi euron kahvia

nauru ja kirkas valo
elämän näköisillä kasvoilla


Rahat taas loppu,
kokeeseen kymmentä vaille
enkä ole lukenut roskaakaan

Ostan viimeisellä vitosella
kaksi pirtelöä
ja vedän vaaleanpunaisen pipon hiusrajan taakse

some swag

Tältä maistuu elämä

Kun katsoo kirjastolta alas

torin ja kadut täyttävät ihmiset

ovat toisiaan väisteleviä ohjuksia.

Jokaisella oma lentoratansa.

Ja joskus ne törmäävät.

Kaupunki on ihmisten sademetsä. Monimuotoisuus on huipussaan. Joka päivä voi löytää uusia tarinoita ja kohtaamisia.

        Jatkoa kaupungin ja syksyn tarinalle tulee vielä. Eräs idiootti aikoo tulla käymään - suunnitelmissa on syödä, shoppailla, valvoa, syödä, juhlia, syödä, tehdä kaikkea kivaa, syödä, käydä ehkä salilla ja syödä. Ja järjestää kuvaukset. Joten kuvamatskuakin saattaisi olla tulossa. Sitä odotellessa.

        Nämä runot, ajatukset ja kuvat ovat kaikki jälleen omia väkerryksiäni - otsikossa ja postauksen lopussa lainattua aforismia lukuunottamatta.

Olen kuluneen syksyn aikana monta monta monta monta kertaa ihmetellyt ääneen, että miksi me asumme vapaaehtoisesti maailman syrjäisimmässä, ahdistuneimmassa, pimeimmässä ja yksinkertaisesti ärsyttävimmässä maassa. Mutta ei kai sitä auta muu kuin jaksaa. Eteenpäin sanoi mummo lumessa. Tsemppiä. Jos tekin jaksatte niin minäkin jaksan. Me kaikki. Piste.


"The city is not a concrete jungle. It's a human zoo." (Desmond Morris)

Lyhyt huuto pimeydestä

Vihollisia kaikki
katsovat minua
nauravat minulle
Kaivan puhelimen taskusta
selaan sivuja tietämättä mitä teen
tunnen katseet iholla
Rukous kuin huutaisi kuurolle

Ei uusia viestejä

Tahtoisin kävellä pois
pelkäämättä yhtäkään ihmistä

Tahdoin kirjoittaa vain vähän. Sitten, kun sanoja ei tullutkaan, selasin puhelimesta esiin vanhan runon.

Yllä kuvattu esimerkki on vain yksi kaikista. Se on omaa tarinaani yhä. Se kertoo siitä, mitä meidän, ihmisten, julmuus ja välinpitämättömyys toista ihmistä kohtaan voi saada aikaan. Vaikka ei olisikaan ollut tarkoitus. Se kertoo jäljestä, joka satuttaa ikuisesti.

Kuvat (c) Runopoika

Aamu valoa täynnä

Näiden seinien sisään
on kätketty pelko yksinäisyydestä
ja suljettujen ikkunoiden hämärään
ei yllä pieninkään heijastus,
valoa niin vähän
etten tuntenut ole sen lämpöä
koskaan

Ovi on laitettu lukkoon
mutta avain on yhä lukossa
Tartu avaimeen
käännä sitä
ja avaa ovi

Katso minua kuin ihmistä,
nosta syliisi minut
ja kanna kynnyksen yli valoon
jota olen odottanut
kauan

Minä rakastan sinua
unentuoksuisena
nyt
kun yö aamusta on valkea
ja taivas loistaa valoa
aivan hiljaa

ei maailmaa kuulla
joka meille huutaa
Eikä vastata
vaan kuiskauksenhiljaista rakkautta
on aamu
ja valoa täynnä

Kesä.

Kyyneliä ikkunaruuduissa,
sumuun kadonneet kadut
  - ja toiveet -
ei minun maailmani,
enää.

Kaipuu rakastaa,
lokakuun kesäinen uni.
Ja,
unelma yksikin
jos kulkisi luoksesi
omiini sulkisin kätesi.

Haaveilen
ja ihmettelen,
miksi edes niin teen.

Yöhön tummuva taivaanranta
kantaa valkeita pilviä.
Ilma väreilee salaisuuksia,
sanoja joilla on siivet.
Näen sinut,
olen onnellinen.

Kun naurat,
tuuli tarttuu hiljaa hiuksiisi,
juuri kuten minäkin haluaisin.
Katson sinua,
kerron katseella tarinan
ja yö on täynnä haaveita
  kuin kuiskauksia,
äänettömiä
rukouksia.

Kuvat (c) Amanda  -  globally--unique.blogspot.com

Sotaanlähtö

 Kevät.


Maailmalta kantautuu uutisia selkkauksista, liikekannallepanoista ja konflikteista. Sitten, eräänä kevään päivänä, saapuu uutinen, jota on odotettu: Sota on alkanut! Kadut ovat täynnä hurraavia ja laulavia ihmisiä, kun sotilaat kokoontuvat asemille lähtöä varten.

Joku ei kuitenkaan hurraa eikä laula. Hän katselee kaikkea sivusta, varjoista päin ja pudistelee päätään. Olenko ainoa joka muistaa? Ainoa joka muistaa kaduilla mätänevät ruumiit, itkun ja huudon, sen räjähdystä seuraavan hiljaisuuden kun kuolema saapuu? Ainoa?

Miehet roikkuvat junan ikkunoista ja ovista kuin rypäleet, he laulavat ja nauravat. Juna kolistelee rintamaa kohti, ja kaukaa kuuluvat räjähdykset ovat vain pientä sähkövirtaa ilmassa (kuin syksyn ensimmäinen ukkonen.)

S o t a ! Alussa sihisevä ja jännittävä äss, lopussa lyhyt tee ja aa, jotka päättävät tarinan sankareista. Mikä seikkailu!

















Minä sanoin hiljaa kuolema,
pitkään ja kolmella koolla,
joka tavu täynnä seikkailua,
       ja ruudinkäryä
    ja jännitystä
 ja juoksua,

Minä sanoin hiljaa kuolema




Minä kuiskasin hiljaa kuolema,
  vapisten ja kahdella koolla;
 ja joku toinenkin huusi että kuolema -
Edessä räjähdyksiä
               ja ruumiita
           ja kauhun,
                 helvetin
                huutoja -

Minä kuiskasin hiljaa kuolema




Minä vaikeroin hiljaa "kuolema",
hiljaa ja yhdellä koolla:

vain kysymyksiä,
ei vastauksia
ja ympärillä kaikki kuoleva

Minä vaikeroin hiljaa kuolema
täällä helvetin taivaan porteilla




Kun rintamia purettiin,
oli sota hävittänyt jo kaiken:
Vanhemmat kulkivat kaduilla etsien lapsiaan,
lapset vanhempiaan,
turhaan.
Kukaan ei edes huomannut sitä,
kun tykkien tuli sammui ja räjähdykset päättyivät,
sillä rauhakin toi mukanaan vain surua ja katkeruutta.
Junat kuljettivat kuolleita rintamalta kuin teuraseläimiä tehtaalta,
eikä kukaan oikein tiennyt, oliko itsekään enää elossa vai ei (helvetin rajaa ei enää ollut.)

Ja silti kaikki unohtuu.

Nopeasti.

Liian nopeasti.

Aamen.

Järkytyin kerran pahasti, kun eräs ystäväni sanoi minulle odottavansa sitä päivää kun sota alkaa. Kysyin häneltä: "Miksi?" ja "Mikä sota?"
"Siksi, että se ois niin jännitävää, ja en tiedä, joku sota vain."

Hyvä ihmislapsi.

Muutamia päiviä myöhemmin kuuntelin, kun yhdeksänkymmenvuotias nainen kertoi sodasta ja miehestään, joka katosi rintamalle eikä koskaan tullut takaisin. Tuo sama ystäväni ei ollut tuolloin kuuntelemassa. Minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt.

Kaikki unohtuu.

Liian nopeasti.

Aamen.