Poika
Poika seisoo alastomana vanerilevyn päällä. Hän pitää yllään pientä suihkua, josta vesi valuu surkealla paineella liristen hiuksiin. Märät hiukset juoksuttavat vettä hartioiden ja rintakehän yli, alas jalkoja pitkin, varpaisiin ja lattiaan asti.
Vieressä istuu itkevä lapsi. Isä pesee lasta, laulaa tälle.
Tuuli heiluttaa telttakangasta, kulkee pojan vartaloa pitkin, tuo mukanaan heinän ja puuhakkeen tuoksun. Poika avaa silmänsä ja katsoo pitkää rakennelmaa. Ylhäältä, avonaisesta päätykolmiosta, paistaa keskikesän kuuma aurinko.
Särisevä miesääni kaiuttimissa on samanlainen kuin kaikki muutkin. Se itkee onneaan olla osallinen armosta, nostaa äänensä laulajan nuottiin. Pojalle se kertoo kivusta. Kotona linnut laulavat kauniimmin. Pojalla on ikävä kotiin, vaikkei hän tiedä, missä hänen kotinsa on.
Puinen liuska kerää nöyhtää ja likaa. Poika muistaa miettineensä jo kauan sitten, miksei kukaan puhdistanut sitä. Hän yrittää harppoa pahimman sotkun yli, mutta silti roskaa tarttuu jalkapohjiin.
Vanerilevy on liukas. Lapsena poika kaatui - hän muistaa vieläkin, miten kädestä tippui veripisaroita. Isä talutti ulos ja laittoi vaaleanpunaisen laastarin. Silloin kaikki oli hyvin, niin pitkään kuin kuvia riitti. Kaikkea ei voinut muistaa.
Torstai-ilta oli loputtoman pitkä. Hidas liikenne jumittui paikoillaan seisovaksi jonoksi kymmenen kilometriä ennen aluetta. Autojen ikkunoista kurkki malttamattomia lapsenpäitä, liikenteenohjaaja poltti neuvottomana tupakkaa tien varressa. Vastaantulevat autoilijat ihmettelivät valkoisena kiemurtelevaa karavaaniletkaa.
Viisivuotiaan muistoissa isä ajoi ja äiti nukkui pää ikkunaa ja pientä tyynyä vasten. Viisivuotiaan matkalla oli ukkosmyrsky ja isosisko, jonka kanssa painettiin nenät lasiin ja katsottiin salamoivaa, mustaa taivasta. Lisäksi oli jäätelöä, oksennuspussi ja paitaan kiinnitetty seuramerkki, jossa luki äidin nimi ja puhelinnumero. Isosisko näki jokaisella matkalla valkoisen kaupungin ensin. Se ilmestyi jonkin mutkan takaa aina yhtä odottamattomasti.
Viisivuotias oli perillä. Päivät kulkivat pysähtymättä, niissä oli aamukaakao äidin kanssa ja töistä palaava isä. Tyhjyyttä ei ollut, vielä. Ristiaallokko syntyi kasvun mukana.
Muuttumisen pistettä ei ollut. Poika ei koskaan lähtenyt pois, mutta erot kasvoivat sielun sisällä, näkymättömissä. Muutokseen liittyi valtava pelko, siitä varoittivat pappi Raamattu käsissään, huivipäinen vanhus ja luokkakaveri.
Muutoksen sijaan hän muisti ajan, jolloin oli ensimmäistä kertaa piilotettava osia itsestään. Sanoja ja sielun palasia hän kätki niin syvälle paksujen seinien sisään, ettei ollut itsekään enää varma, kuka oikein oli. Tärkeintä oli pitää piilossa ne kuvat ja ajatukset, joita ei saanut olla olemassa. Niiden paljastuminen johtaisi väistämättä keskusteluun, jota poika ei tahtonut käydä. Keskusteluun, jossa olisi valittava oikea tai väärä.
Kukaan muu ei nähnyt pimeitä myrskyjä valkeudessa, eikä kirkkainta valoa siellä, mikä oli kerrottu syvimmäksi pimeydeksi. Rajojen välissä seisoi pieni, avuton ihminen.
Poika katsoi itseään sivupeilistä. Takaisin katsoi matkalla oleva nuori silmissään kysymyksiä. Hän oli lähtenyt matkaan ilman määränpäätä. Risteyksissä hän ikävöi viisivuotiasta poikaa, jolla oli valkoiset takkukiharat. Hän olisi tahtonut olla yhä suojassa.
Aadel oli kasvanut samassa mullassa. Aadel muisti kymmenet sormenjäljet ikkunassa siivouspäivänä, kerrossängyn ja likaiset pehmolelut, kotimetsän ja luistinradan lammen jäällä. Hän muisti iltarukouksen, hän muisti, miten kuului pyytää anteeksi. Aadel muisti paljon kaunista.
Poika katsoi aina poispäin, poika oli varjo. Hän oli tottunut pysymään sivussa - täällä ei ollut olemassa runoilijoita, söpöjä poikia, melankolista suomipoppia, seikkailuja tai kättä josta pitää kiinni.
He kohtasivat ensimmäisen kerran keskitalven pimeänä iltana. Aadel muisti nuorten täyttämästä talosta pojan, joka ei kuulunut joukkoon. Pojalla oli vaaleat pörröhiukset ja turkoosi t-paita. Hän istui nurkassa, eikä edes yrittänyt olla mukana. Välillä joku pysähtyi juttelemaan, koska oli kohteliasta puhua yksinäiselle, mutta poika vaikutti sulkeutuneelta. Aadel tunnisti pojassa tutun sijaisuuden.
Aadel tuli ja jäi. Tuona iltana hän istui pojan viereen eikä lähtenyt pois. Kun poika nousi ja lähti, Aadel lähti myös. Kotimatka käveltiin hiljaa potkien tienpenkan lumikasoja. Aadel päästi irti vasta kotiovella. Molemmat tiesivät että tämä oli jonkin suuren alku, jonkin sellaisen, mitä kukaan ei ollut nähnyt aiemmin.
Aadel ymmärsi. Hänelle poika saattoi kuvailla niitä asioita, joita ihmiset eivät ymmärtäneet täällä eivätkä muualla, kipukohtia, joista ei voinut kertoa ääneen sisäpuolella, ja joita ulkopuolella kukaan ei ajatellut.
Aadel oli suojelusenkeli. Yllättäen oli olemassa kaksi ihmistä, jotka seisoivat samalla, kapealla paikalla. Kaksi oli maailman kaunein sana, se erotti yksinäisyydestä. Poika rakasti Aadelia ja Aadel häntä.
Tänään he saapuvat yhdessä, niin he ovat tehneet jo kaksi kertaa aiemmin, kesällä juhannuksen jälkeen. On turvallista saapua kotiin kodittomana, kun matkaseurana on toinen sivullinen. Ei kukaan kiellä tai tuomitse, jos jättää näyttämättä ja kertomatta osan itsestään, mutta on helpompaa olla kokonainen ihminen, kun vieressä on toinen, joka ymmärtää.
Kipu saapui ajoittain. Se ei koskaan kadonnut, pelko siitä, mitä oli tai saiko olla - joskus pelkkä oma olemassaolo tuntui väärältä, eikä mustavalkoiseksi maalattu maailma tarjonnut suojaa. Joinakin hetkinä oli helppoa olla ajattelematta, mutta myrskyn silmässä kipeitä kysymyksiä ei päässyt pakoon.
Hän kuuli ja ei kuullut. Kaikki, mitä hän ei tahtonut kuulla, jäi kaikumaan mielessä painajaisen tavoin. Sanat, jotka sanoivat: Ota tai jätä, ole tai älä ole, elä meidän kanssamme tai lähde pois.
Pitkä jono oli käärme, se kiemurteli ihmismeren keskellä, jakaantui ison teltan edessä pienemmiksi puroiksi, jotka valkoisena liehuva temppeli imi sisäänsä.
Sisällä soi laulu. Ehtoollisjono muuttui sihiseväksi koskeksi, ihmiset halailivat toisiaan, itkivät. Poikaa ahdisti. Joku painoi keuhkoja ja sydäntä kasaan. Hän mietti, kuuluiko enää tänne. Hän ei tahtonut päästää irti. Rajojen ulkopuolella oli pimeää ja tuntematonta.
Ei hän tahtonut syyttää ketään, eikä nähnyt siihen edes aihetta. Hän oli vain väsynyt ja tahtoi, että joku olisi ymmärtänyt sen, sulkenut halaukseen ja pitänyt kiinni vaatimatta mitään.
Että joku olisi antanut anteeksi katsomatta tutkivasti.
Mutta ei kukaan ymmärtänyt sellaista.
Poika katsoi Aadelia, Aadel katsoi takaisin, tarttui sitten kiinni ja halasi pitkään. Kyllä mä tiedän, mä tiedän, ei oo mitään hätää.
Laulu taukosi ja koko maailma oli hiljaa. Valo häikäisi teltasta poistuvaa ihmisjoukkoa.
Kahdelta aamuyöllä aurinko oli alkanut jo nousta ja heinikko oli täynnä kastehelmiä. Peltoaukeilla kulki vielä tuhansia ihmisiä, sihiseviä sanojen nuotioita yössä. Lipputangot seisoivat tyhjinä, iso teltta ovet suljettuina. Kaksi pientä lasta leikki suljetun ravintolan edessä pitkillä pöydillä, vanhemmat juttelivat vieressä tuttujen kanssa.
Poika ja Aadel istuivat Toyotan konepellillä ja polttivat sätkää. Tämä oli se hetki, josta Pariisin Kevät lauloi. Oli paljon sanoja, jotka olivat sanomatta.
Asuntovaunumeri peittyi maasta nousevaan sumuun. Punainen aurinko oli matkallaan kaukana taivaan laidalla. Oli hiljaista, mutta silti kaikkialta kuului jotain. Aamuyön kulkijat tupakoivat pienessä ringissä suljetun grillin takana, kenelläkään ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Vanha nainen ja pieni tyttö kävelivät nauraen yövaatteissa soratien reunaa pitkin. Poika haistoi puuhakkeen ja poljetun heinän ja muisti, miltä tuntui herätä aamuisin lauluun ja mönkijän ääneen, kuulla ohi kulkevat ihmiset ja itkevä lapsi viereisessä asuntovaunussa. Täällä oli jotain, joka oli juurtunut syvälle hänen sisäänsä, jotain, mitä maailmassa oli enää vähän. Täällä ihmiselle ei luotu merkitystä katoavilla asioilla.
Hän ryömi telttaansa, kuunteli hetken yön ääniä, silitti Aadelin hiuksia ja nukahti.
Aamulla hän herää hiostavan kuumassa teltassa ja tuntee, että tänään hän jatkaa matkaa. Hän päättää nukkua vielä hetken, pää teltan ulkopuolella viileällä heinikolla. Joku laulaa, sitten joku puhuu, sitten joku laulaa, sitten joku puhuu. Kun tietää, että matka jatkuu pian, ei ole kiire edes herätä.
Pidä usko ja kirkas omatunto, sanoi äiti monta valoa sitten. Maailma muuttui, kaikesta oli joskus kasvettava ulos, silti merkityksellisin säilyi. Poika on surullinen ja onnellinen. Onnea hän ei osaa kertoa sanoiksi, sitä kukaan muu ei näe. Ei täällä, ei maailmassa. Kivun alta kasvava valo, sen suojaavat siivet, ne ovat näkymättömiä muille.
Hän nostaa laukun selkäänsä ja kävelee pelloilla seisovan kaupungin halki. Pian kaikki on ohi. Lapsena ikävä seurasi pitkään. Tänäänkin hän ikävöi.
Särisevä miesääni kaiuttimissa on samanlainen kuin kaikki muutkin. Se itkee onneaan olla osallinen armosta, nostaa äänensä laulajan nuottiin, mutta pojalle se kertoo kivusta. Kotona linnut laulavat kauniimmin. Pojalla on ikävä kotiin vaikkei hän tiedä, missä hänen kotinsa on.
Viisivuotias oli perillä. Päivät kulkivat pysähtymättä, niissä oli aamukaakao äidin kanssa ja töistä palaava isä. Tyhjyyttä ei ollut, vielä. Ristiaallokko syntyi kasvun mukana.
Muuttumisen pistettä ei ollut. Poika ei koskaan lähtenyt pois, mutta erot kasvoivat sielun sisällä, näkymättömissä. Muutokseen liittyi valtava pelko, siitä varoittivat pappi Raamattu käsissään, huivipäinen vanhus ja luokkakaveri.
Muutoksen sijaan hän muisti ajan, jolloin oli ensimmäistä kertaa piilotettava osia itsestään. Sanoja ja sielun palasia hän kätki niin syvälle paksujen seinien sisään, ettei ollut itsekään enää varma, kuka oikein oli. Tärkeintä oli pitää piilossa ne kuvat ja ajatukset, joita ei saanut olla olemassa. Niiden paljastuminen johtaisi väistämättä keskusteluun, jota poika ei tahtonut käydä. Keskusteluun, jossa olisi valittava oikea tai väärä.
Kukaan muu ei nähnyt pimeitä myrskyjä valkeudessa, eikä kirkkainta valoa siellä, mikä oli kerrottu syvimmäksi pimeydeksi. Rajojen välissä seisoi pieni, avuton ihminen.
Poika katsoi itseään sivupeilistä. Takaisin katsoi matkalla oleva nuori silmissään kysymyksiä. Hän oli lähtenyt matkaan ilman määränpäätä. Risteyksissä hän ikävöi viisivuotiasta poikaa, jolla oli valkoiset takkukiharat. Hän olisi tahtonut olla yhä suojassa.
Aadel oli kasvanut samassa mullassa. Aadel muisti kymmenet sormenjäljet ikkunassa siivouspäivänä, kerrossängyn ja likaiset pehmolelut, kotimetsän ja luistinradan lammen jäällä. Hän muisti iltarukouksen, hän muisti, miten kuului pyytää anteeksi. Aadel muisti paljon kaunista.
Poika katsoi aina poispäin, poika oli varjo. Hän oli tottunut pysymään sivussa - täällä ei ollut olemassa runoilijoita, söpöjä poikia, melankolista suomipoppia, seikkailuja tai kättä josta pitää kiinni.
He kohtasivat ensimmäisen kerran keskitalven pimeänä iltana. Aadel muisti nuorten täyttämästä talosta pojan, joka ei kuulunut joukkoon. Pojalla oli vaaleat pörröhiukset ja turkoosi t-paita. Hän istui nurkassa, eikä edes yrittänyt olla mukana. Välillä joku pysähtyi juttelemaan, koska oli kohteliasta puhua yksinäiselle, mutta poika vaikutti sulkeutuneelta. Aadel tunnisti pojassa tutun sijaisuuden.
Aadel tuli ja jäi. Tuona iltana hän istui pojan viereen eikä lähtenyt pois. Kun poika nousi ja lähti, Aadel lähti myös. Kotimatka käveltiin hiljaa potkien tienpenkan lumikasoja. Aadel päästi irti vasta kotiovella. Molemmat tiesivät että tämä oli jonkin suuren alku, jonkin sellaisen, mitä kukaan ei ollut nähnyt aiemmin.
Aadel ymmärsi. Hänelle poika saattoi kuvailla niitä asioita, joita ihmiset eivät ymmärtäneet täällä eivätkä muualla, kipukohtia, joista ei voinut kertoa ääneen sisäpuolella, ja joita ulkopuolella kukaan ei ajatellut.
Aadel oli suojelusenkeli. Yllättäen oli olemassa kaksi ihmistä, jotka seisoivat samalla, kapealla paikalla. Kaksi oli maailman kaunein sana, se erotti yksinäisyydestä. Poika rakasti Aadelia ja Aadel häntä.
Tänään he saapuvat yhdessä, niin he ovat tehneet jo kaksi kertaa aiemmin, kesällä juhannuksen jälkeen. On turvallista saapua kotiin kodittomana, kun matkaseurana on toinen sivullinen. Ei kukaan kiellä tai tuomitse, jos jättää näyttämättä ja kertomatta osan itsestään, mutta on helpompaa olla kokonainen ihminen, kun vieressä on toinen, joka ymmärtää.
Kipu saapui ajoittain. Se ei koskaan kadonnut, pelko siitä, mitä oli tai saiko olla - joskus pelkkä oma olemassaolo tuntui väärältä, eikä mustavalkoiseksi maalattu maailma tarjonnut suojaa. Joinakin hetkinä oli helppoa olla ajattelematta, mutta myrskyn silmässä kipeitä kysymyksiä ei päässyt pakoon.
Hän kuuli ja ei kuullut. Kaikki, mitä hän ei tahtonut kuulla, jäi kaikumaan mielessä painajaisen tavoin. Sanat, jotka sanoivat: Ota tai jätä, ole tai älä ole, elä meidän kanssamme tai lähde pois.
Pitkä jono oli käärme, se kiemurteli ihmismeren keskellä, jakaantui ison teltan edessä pienemmiksi puroiksi, jotka valkoisena liehuva temppeli imi sisäänsä.
Sisällä soi laulu. Ehtoollisjono muuttui sihiseväksi koskeksi, ihmiset halailivat toisiaan, itkivät. Poikaa ahdisti. Joku painoi keuhkoja ja sydäntä kasaan. Hän mietti, kuuluiko enää tänne. Hän ei tahtonut päästää irti. Rajojen ulkopuolella oli pimeää ja tuntematonta.
Ei hän tahtonut syyttää ketään, eikä nähnyt siihen edes aihetta. Hän oli vain väsynyt ja tahtoi, että joku olisi ymmärtänyt sen, sulkenut halaukseen ja pitänyt kiinni vaatimatta mitään.
Että joku olisi antanut anteeksi katsomatta tutkivasti.
Mutta ei kukaan ymmärtänyt sellaista.
Poika katsoi Aadelia, Aadel katsoi takaisin, tarttui sitten kiinni ja halasi pitkään. Kyllä mä tiedän, mä tiedän, ei oo mitään hätää.
Laulu taukosi ja koko maailma oli hiljaa. Valo häikäisi teltasta poistuvaa ihmisjoukkoa.
Kahdelta aamuyöllä aurinko oli alkanut jo nousta ja heinikko oli täynnä kastehelmiä. Peltoaukeilla kulki vielä tuhansia ihmisiä, sihiseviä sanojen nuotioita yössä. Lipputangot seisoivat tyhjinä, iso teltta ovet suljettuina. Kaksi pientä lasta leikki suljetun ravintolan edessä pitkillä pöydillä, vanhemmat juttelivat vieressä tuttujen kanssa.
Poika ja Aadel istuivat Toyotan konepellillä ja polttivat sätkää. Tämä oli se hetki, josta Pariisin Kevät lauloi. Oli paljon sanoja, jotka olivat sanomatta.
Asuntovaunumeri peittyi maasta nousevaan sumuun. Punainen aurinko oli matkallaan kaukana taivaan laidalla. Oli hiljaista, mutta silti kaikkialta kuului jotain. Aamuyön kulkijat tupakoivat pienessä ringissä suljetun grillin takana, kenelläkään ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Vanha nainen ja pieni tyttö kävelivät nauraen yövaatteissa soratien reunaa pitkin. Poika haistoi puuhakkeen ja poljetun heinän ja muisti, miltä tuntui herätä aamuisin lauluun ja mönkijän ääneen, kuulla ohi kulkevat ihmiset ja itkevä lapsi viereisessä asuntovaunussa. Täällä oli jotain, joka oli juurtunut syvälle hänen sisäänsä, jotain, mitä maailmassa oli enää vähän. Täällä ihmiselle ei luotu merkitystä katoavilla asioilla.
Hän ryömi telttaansa, kuunteli hetken yön ääniä, silitti Aadelin hiuksia ja nukahti.
Aamulla hän herää hiostavan kuumassa teltassa ja tuntee, että tänään hän jatkaa matkaa. Hän päättää nukkua vielä hetken, pää teltan ulkopuolella viileällä heinikolla. Joku laulaa, sitten joku puhuu, sitten joku laulaa, sitten joku puhuu. Kun tietää, että matka jatkuu pian, ei ole kiire edes herätä.
Pidä usko ja kirkas omatunto, sanoi äiti monta valoa sitten. Maailma muuttui, kaikesta oli joskus kasvettava ulos, silti merkityksellisin säilyi. Poika on surullinen ja onnellinen. Onnea hän ei osaa kertoa sanoiksi, sitä kukaan muu ei näe. Ei täällä, ei maailmassa. Kivun alta kasvava valo, sen suojaavat siivet, ne ovat näkymättömiä muille.
Hän nostaa laukun selkäänsä ja kävelee pelloilla seisovan kaupungin halki. Pian kaikki on ohi. Lapsena ikävä seurasi pitkään. Tänäänkin hän ikävöi.
Särisevä miesääni kaiuttimissa on samanlainen kuin kaikki muutkin. Se itkee onneaan olla osallinen armosta, nostaa äänensä laulajan nuottiin, mutta pojalle se kertoo kivusta. Kotona linnut laulavat kauniimmin. Pojalla on ikävä kotiin vaikkei hän tiedä, missä hänen kotinsa on.
